Redmiral on se Roope Ankan ensilantti. Se, josta kaikki alkoi monta vuotta sitten. Se, jota Kalvekorven hevostilan ovien sulkeminen ja myyntikyltin pihamaahan iskeminen eivät lähimainkaan vauhdittaneet tarjouskilpailun jatkoksi, ehei. Ori on aikoinaan ostettu surkeana rääpäleenä kertyvän täysiveriskatraan ensimmäiseksi. Sittemmin se on kuntoutunut, menestynyt, tuottanut jälkikasvua, matkannut kanssani aina Britteinsaarilta Suomeen. Ainavirnan kyläpahasesta ei kuitenkaan ollut loppuelämän miljööksi. Red päätyi kahden varsansa ohella majailemaan vuokralle talliin X. Elämä kolmen punaisen täysiverisen kanssa on värikkäämpää kuin antaa ymmärtää, mutta pääasia, ettei tarinamme ole vielä ohi.
Redmiral, punainen amiraaliperhonen. Se oli vasta kotelostaan kuoriutunut raakile, kun traileri heittelehti mielipuolisesti ympäri repien yhden nuorikon siivistä. Vain kolmivuotiaaksi ehtineen lupauksen kohtalo oli tämän isännälle herra Morgansille suunnaton pettymys. Luomuksensa, kasvattinsa ja rakkahimman tulevaisuudensuunnitelmansa vasen takanen osoitti käyttökelvottomuuden merkkejä, eikä mieheltä löytynyt resursseja pyörittämään mieletöntä kuntoutusrulettia. Epäonnen ahdistamana Morgans lupasi kauniin oriinsa projektihevoseksi ensimmäiselle halukkaalle, jolloin minä, silloinen idiootti ja nykyinen onnenpekka, löin varpaani ovenrakoon ja tarjosin reilusti enemmän — tietämättä itsekään mihin oikeastaan olin parhaillani sotkeutumassa. Ja niin vain kävi, että lopulta ikivanhan valkojalavan varjossa lekotti täysin kouluttamaton puolikuntoinen hevosenalku, jumalainen kylläkin kuin mikä.
Vasta pitkänsitkeän lepuutusloman päätteeksi startannut kuntoutusjakso paljasti eläimen sisimmän olemuksen. Äärimmäisen aristokraattinen, viisas ja niin hitto vie tyyni, ettei se olisi ikinä pystynyt aiheuttamaan itselleen minkään sortin onnettomuutta! Tietenkin sattuman oli välttämättä täytynyt sumplia hevosen varalle edes yksi käänteentekevä tilanne, jota loistokas lapsi ei ulkomuodollaan tai hämmästyttävällä persoonallaan pystynyt kuittaamaan. Myöhemmin elokuussa viljan ollessa keruukelpoisimmillaan huomasin Redin jo tukeutuvan jalalleen, siitä hiekkatarhan nyhdetty puunoksa oli varmempi osoitus kuin auringonlasku yön aikeista palata. Eikä sato ollut ainut seikka, joka oli valmis poimittavaksi, niin olivat myös itse oriin valmiudet kenttäharjoituksia ajatellen. Jostain kumman syystä suurikokoisen täysiverisen selkään mukautuessa kaikki vaikutti siltä kuin uskomattoman levollinen ja tasapainoinen sielu olisi ennättänyt viettää radalla koko siihenastisen elämänsä. Mahdotonta.
Suunnatonta voimaa sekä pumpunpysäyttävää ilmiömäisyyttä, joka rakentuu täsmälleen oikeaan muotoonsa. Ainakin silloin, kun Rediä käsittelee sille omistautunut yksinomainen ihminen, jonka kanssa luottamukselle ja kumppanuudelle on koottu kyltymättömän luja pohja. Ja voin vakuuttaa, ettei kyseisen alustan luominen sujunut hirmuisen yksiselitteisesti alkuun minultakaan. Hämmentävyyttä orissa lisää entisestään se, ettei se vaikuta tuntemattomista kaksijalkaisista kovinkaan kiinnostuneelta. Kyseessä ei tosiaankaan ole mikään helposti tavoitettava suoritushevonen, sillä vieraan asemoiduttua satulaan herra saattaa liikkua vain mitäänsanomattoman latteasti. Redmiralissa riittää edelleen monenlaista mystiikkaa ratkottavaksi, mutta onneksi minulla ei sen suhteen ole muuta kuin aikaa.